Ihan villinä

 Sitä nyt niin muodikasta lajia kutsutaan hortoiluksi. Käy kevyestä liikunnastakin. Näin alkajaisiksi minä tahdoin kokeilla miltä maistuu voikukan nuput.

Aamukävelylläni keräsin pikkupussillisen sateen raikkaita voikukan nuppuja, niitä kaikkein pienimpiä. Ovat kuulemma makeimpia, ei yhtään kitkeriä. Napsin saaliini nopeasti, peukalon kynsi oli paras työväline. Jokunen sauvakävelijä puhalteli ohitseni  kummastuneen näköisenä. Mutta ei sen niin väliä. Eipä arvannut millä asialla olin.

 

 

Kotona katkoin vielä jäljelle jääneet varren pätkät pois. Niistä tulee karvas maku, mainittiin nettikeskusteluissa. Huuhdoin nuput hyvin. Sitten vaan voita pannulle. Pyörittelin siinä tovin, minuutin tai kaksi. Päälle sirottelin sitruunan mehua (ihan pullosta vaan) ja pikkasen mustapippuria. Pyöritellessä tein munakastaikinan. Vähän kermaa lorautin sekaan, muuten ihan kuten normaalistikin teen. Kumosin taikinan voikukan nuppujen päälle ja annoin kypsyä.

 

 

En ollut uskoa itsekään mutta tuli maukas aamupala. Nuput olivat pehmeitä ja maistuivat ruusukaalille. Hyvää minun mielestäni ja terveellistäkin mikäli uskomme asialle vihkiytyneitä ja miksi emme uskoisi. Asiasta lisää superruokaa sivuilta ja 

 

 

 

reseptejä vaikka täältä.

Noita marinoituja voikukkakapriksia tekisi mieleni kokeilla. Täytynee lähteä hortoilemaan vielä uudemman kerran. Villivihanneksia on vaikka millä mitalla ja niistä mielenkiintoisia reseptejä ja kokemuksia netti pullollaan.

Nyt vitamiini annoksestani voimaantuneena käyn kankaideni kimppuun. Nyt onkin tullut taukoa syystä jos toisesta. Aloitan katselemalla kankaitani, ihailemalla värejä. Siitä se sitten lähtee, toivottavasti.

Kun näette jonkun kulkevan pellolla tai puskissa pussi kädessään niin se olen minä. Villit terkut kaikille.

Poutapilvi